free web hosting | website hosting | Business Web Hosting | Free Website Submission | shopping cart | php hosting
FREE WEBHOSTING - SERVETOWN


Mångenin suomalaistalolliset (Yhteenveto).

Hälleforsin hopea-, rauta- ja manufaktuuritehtaan johtaja, asessori Detlof Heijkenskjöld oli 1790 antanut haastaa Hälleforsin hopeakaivoksen vuorikäräjien eteen verollepannun talollisen1 Paavali Henrikinpojan Mångenista. Kantaja vaati, että Paavali Henrikinpoika velvoitettaisiin »luovuttamaan takaisin asumansa talon raivauksista arviomiesten arvion mukaan saatavaa maksua vastaan. Vuorikäräjät päättivät asian kantajapuolen vaatimusten mukaisesti.

Tämän oikeudenkäynnin pöytäkirja lähtökohtana seuraavassa käsitellään Mången-nimistä taloa, ihmisiä, jotka ovat eläneet ja tehneet työtä siellä, sekä oikeuskäsityksiä, jotka esiproletaarisella kaudella ovat säädelleet heidän olemassaoloansa.

Mångenin talo, joka sijaitsee samannimisen järven rannalla, on 1652 ensi kertaa merkitty kameraaliensa yksikkönä maakirjaan. Mången sijaitsee alueella, joka on asutettu ns. savolaisekspension seurauksena. Suomalaiset, jotka asuttivat tämän alueen, eivät olleet mitään siirtolaisia: kysymyksessä oli Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä tapahtuva muuttoliike. Se vastasi keskushallinnon toivomuksia veropohjan laajentamisesta asuttamalla Keski-Ruotsin Vuorityöalueen (Bergslagenin) moreenimaat.

Mångenista käytetään maakirjoissa kameraarista termiä »sääntöverollinen« (ruotsiksi »stadge«). Tämä oli verotekninen käsite, ja sisälsi, että jokainen talo maksoi veronsa nimenomaan sille erikseen määrätyn »säännön« mukaan. Sääntöverollisella talonpojalla (stadgebonden) oli samoin kuin perintötalonpojalla (skattebonden) perinnöllinen omistusoikeus, mutta ei varauksettomasti, vaan ainoastaan niin kauan kuin hän maksoi veronsa. Uuden, vuonna 1724 voimaan tulleen maakirjanpitotavan mukaan kaikki sääntöverolliset talot laskettaisiin kruununtaloiksi. Tämän vuoksi Mången ja alueen muutkin suomalaistalot merkittiin kruununtaloiksi (kronohemman).

Kartta vuodelta 1686 osoittaa kaksi asutusyksikköä, toisen länteen järvestä ja toisen itään. Läntinen oli vanhempi ja se sijaitsi moreeniharjulla, niin kutsutulla harjanteella (man), joka oli muodostunut mannerjään liikkuessa pohjois-etelä-suuntaan. Itäpuolisen asutus oli matalalla järven rannalla, mikä oli suomalaisasutukselle harvinaisempi paikka kuin kukkulasijainti.

Vuoden 1686 karttaselityksessä ilmoitetaan Mångenilla olevan vain 7/8 tynnyrinalan peltoala, mutta se voi tuottaa kahdeksan kuormaa heiniä. Erään toisen, vuodelta 1696 olevan kartan mukaan Mångenissa oli myöskin kaskia, yksi järven etelä- ja toinen pohjoispuolella.

Vanhin geometrinen (maantieteellinen) kartta on vuodelta 1809. Mångenissa oli nyt yksi asukas järven länsipuolella ja kaksi itäpuolella. Koko talolla oli kokonaista 30 tynnyrinalaa viljeltyä maata, mikä siis osoitti merkittävää raivausta tapahtuneen vuoden 1686 jälkeen.

Vuoden 1790 tuomio perustui ennen muuta lahjoituskirjeeseen (donationsbrev), jonka Kaarle XI oli antanut 1686. Sillä kruunu lahjoitti eli läänitti Hälleforsin hopeatehtaan osakkaille 38 taloa, niiden joukossa suomalaismetsien talot. Hopeatehtaasta ei tullut tämän kautta näiden talojen »omistajaa«, mutta se sai oikeuden niiden verotuottoon samoin kuin käyttöoikeuden metsään, joka oli kruunun yhteismaata (kronoallmänning).

Läänitykseen liittyi ehto, että osakkaiden tuli ylläpitää hopeatehdas. Lahjoituskirje sisälsi myös lisäpykälän, joka antoi hopeatehtaalle oikeuden lunastaa uudisasukkaiden (»torpparien«) raivausoikeudet. Sata vuotta lahjoituksen jälkeen Hälleforsin tehdas perusti nyt vaatimuksensa tähän oikeuteen.

Oikeudenkäynnissä kantaja vetosi myös perinnöksiostokirjeeseen (skatteköpsbrev) vuodelta 1771. Sen mukaan Hälleforsin tehdas oli 636 hopeataalarilla hankkinut sukuoikeuden (skatterätt) kahteenkymmeneen kruununluontoiseen vuorimiestaloon, niiden joukossa myös Mången ja muut verollepannut suomalaistalot. Mångenin talon osalta se olisi sisältänyt noin 20 hopeataalarin maksun, jonka asukkaat olisivat joutuneet suorittamaan, jos he itse olisivat ostaneet sukuoikeuden. Tämä hinta oli laskettu kuuden vuoden veron mukaan.

Kun oikeudenkäyntipöytäkirjassa sanotaan, että Paavali Henrikinpojan tulisi »saatuaan maksun Mångenissa olevan talonsa raivaamisesta luovuttaa se Hälleforsin ja sen osakkaiden omistukseen«, hänen on täytynyt jossakin mielessä omistaa se, josta hän sai maksun. Mutta Hälleforsin tehdashan omisti jo sukuoikeuden, joka käsitti kiinteän omaisuuden. Mitä myytävää Paavali Henrikinpojalle sitten jäi? Pöytäkirja vastaa, että se oli raivausoikeus. Mutta myös raivausoikeus käsitti kiinteän omaisuuden. Erotuksena sukuoikeuteen raivausoikeuden arvo määriteltiin arviointitoimituksessa. 1779 arvioitiin pelkästään järven itäpuolinen talonosa 1336 hopeataalarin arvoiseksi, mihin voi verrata summaa, joka maksettiin koko talon sukuoikeudesta.

Ostojen ja myyntien kohteena olivat siis erilaiset oikeudet maahan. Sekä Paavali Henrikinpoika että Hälleforsin tehdas olivat ennen vuotta 1790 Mångenin »omistajia«, vaikkei kummankaan oikeus ollut jakamaton. Hankkimalla Paavali Henrikinpojan raivausoikeudet Hälleforsin tehdas sai taloon jakamattoman omistusoikeuden, joka vastasi sitä käsitystä yksilöllisestä omistusoikeudesta, joka kodifioitiin vuoden 1789 perustuslaeissa. Nämä perustuslait vastasivat nousevan porvariston tavotteita.

Oikeudenkäynti Paavali Henrikinpoikaa vastaan kuuluu yhtenä vaiheena siihen maanomistuksen keskittämiseen, joka oli eräs edellytys sata vuotta myöhemmin tapahtuneelle teollistumiselle. Mångenin ja muidenkin verollepantujen suomalaistalojen asukkaat joutuivat Hälleforsin tehtaan hankittua heidän sukuoikeutensa päiväpalkkalaisiksi, siis tuottajiksi, joilta puuttui tuotantoväline maa.

Oikeudenkäyntipöytäkirjan mukaan Paavali Henrikinpoika olisi oikeuden edessä puhunut »yhtä ja toista hiilestystyöstä ja sellaisesta, jota hän oli aikaisemmin pyrkinyt suorittamaan Herrojen osakkaiden tyytyväisyydeksi«. Toinenkin lausunto pannaan hänen tiliinsä. Hän oli ilmaissut toivomuksensa »saada asua häiriintymättä paikkaa, jonka hän oli esi-isiensä jälkeen perinnöksi saanut«.

Jos sana esi-isät käsitetään ankaran biologisessa mielessä, tämä lausuma ei ole totta. Paavali Henrikinpoika ei nimittäin ollut Mångenin sukua, vaan oli naitu sinne. Sitävastoin hänen vaimonsa oli tyttären tyttärentytär tämän suvun vanhimmalle tunnetulle jäsenelle, suurvaras Matti Muhoiselle, joka tuomittiin kuolemaan 1681. Tämän molemmat pojat Matti ja Erkki joutuivat kokemaan, että talo lahjoitettiin 1686, ja se sisälsi, ei ainoastaan että heidän oli maksettava veronsa hiilestyspäivätöiden muodossa hopeatehtaalle, vaan myös että vero melkein kaksinkertaistui.

Suomalainen ylioppilas C.A. Gottlund, joka matkusti Bergslagenin suomalaismetsissä 1817, kirjoittaa joitakin vuosia myöhemmin sikäläisistä suomalaisista, että »sitten kun heidän oma elinkeinonsa oli otettu heiltä pois, ja he olivat tehdastyöllä saattaneet itsensä häviöön«, he olivat vaipuneet köyhyyteen. Teollisuusyrittäjät ovat antaneet kokonaan toisenlaisen kuvauksen. Eräässä kirjelmässä vuodelta 1785, joka on säilynyt Säfnäsin ruukin arkistossa, puhutaan kuinka Säfnäsin tehdas on aina antanut suomalaisille apua ja tukea »rohkaistakseen heitä hoitamaan hiilestystöitään mahdollisimman tehokkaasti tehtaan varustamiseksi (=hiilillä)«. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole ymmärtäneet arvostaa tätä hyväntahtoisuutta. He muodostavat »kovan, töykeän ja riiteliään sukukunnan, joka mielummin haluaa maata uunilla ja laiskotella majoissaan kuin tehdä työtä ja ansaita toimeentuloaan ja tämä muodostaa todellisen syyn heidän köyhyydelleen«.

Kumpi kuva on oikea, Gottlundin vai tehtaanomistajien? Tehdastyökö vai oma laiskuus aiheutti suomalaisten köyhyyden?

Molempia näitä käsityksiä on kokeiltu paikalliseen materiaaliin Mångenista, yhteen ainoaan perheeseen, kantaperheeseen, joka eli järven itäpuolella olevalla talonosalla. Ennenmainitun Matti Jaakonpojan tyttärentytär, Liisa Laurintytär, joka oli syntynyt v. 1705, meni, sitten kun hän oli jäänyt leskeksi, uudelleen naimisiin v. 1739 itseään kolmetoista vuotta nuoremman Antti Henrikinpoika Lankisen kanssa. Antti Henrikinpojasta tuli siten järven itäpuolella olevan Mångenin asukas, kuten myöhemmin -- hänen kanssaan ja hänen jälkeensä -- hänen vävystään Paavali Henrikinpojasta, jonka tunnemme vuoden 1790 oikeudenkäynnistä.

Antti Henrikinpojan ja Paavali Henrikinpojan elämä ja työ on dokumentoitu kirkonkirjoissa, vuorioikeuden tuomiokirjoissa ja erikoisesti Hälleforsin tehtaan tilikirjoissa. Niistä voimme vuosi vuodelta seurata heidän hiilenluovutuksiaan ja heidän tehtaan makasiinista ottamiaan vilja-, mallas-, suola, tai tupakkaeriä.

Antti Henrikinpoika luovutti keskimäärin 37 hiililästiä (eli storstigiä) hiiliä vuotta kohti. (Yksi storstig/hiililästi/= 24 tynnyriä = noin 4 kuutiometriä). Jos oletetaan, että keskimääräinen työaika hiililästiä kohti oli kuusi päivää, Antti Henrikinpoika on siis keskimäärin työskennellyt 222 päivää vuodessa hiilenpoltossa.

Tilivuoden 1774-1775 lopussa Antti Henrikinpojalla ja hänen vävyllään Paavalilla oli yhteensä 785 kuparitaalarin velka. On mahdollista selvittää, miten ja koska tämä velka oli syntynyt. 1766-1767 he ovat ottaneet tehtaan makasiinista kokonaista 8  1/2 tynnyriä viljaa, paljon enemmän kuin muina vuosina. Näiden suurten ottojen kautta he velkaantuivat. Nämä vilja-otot voidaan selittää 1760-luvun alkupuolella olleiden huonojen satojen avulla. Huonot sadot merkitsivät myös korkeampia viljanhintoja, kun taas puuhiilen hinta oli kiinteämpi. Vuonna 1771 ruistynnyristä maksettiin 48 kuparitaalaria, 1773 sen sijaan 78 taalaria. Myös pitemmässä perspektiivissä nähtynä hiilenpolttajien reaaliansiot ovat laskeneet. 1755 ruistynnyri »maksoi« 5,8 hiililästiä hiiliä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin hinta oli noussut 8,3 hiililästiin. Jos tehdään hypoteettinen budjetti Antti ja Paavali Heikinpojille työvuodeksi 1774-1775, ja oletetaan, että he ovat yksinomaisesti työskennelleet hankkimalla hiiltä Hälleforsin tehtaalle sekä kokonaan huoltaneet perheen halvimmilla mahdollisilla elintarpeilla, se on kasvikuntaan kuuluvilla, ruukin makasiinista, heille olisi tullut yli 500 kuparitaalarin tappio.

Näin ollen Gottlund oli oikeassa, kun hän katsoi, että tehdastyö on raunioittanut suomalaiset.

Tästä huolimatta Antti Henrikinpoika ei ollut varaton, kun hän kuoli. Hänen peruluettelossaan (bouppteckning) mainitaan hopeaa 438 kuparitalarin arvosta ja kun velat oli vähennetty, jäi jäljelle 189 kuparitaalarin säästö. Hälleforsin tehdas ei siis ollut onnistunut omimaan itselleen Antti Henrikinpojan työn koko ylijäämää.

Eräs selitys tähän tilanteeseen saattaa olla, että Antti Henrikinpojalla oli tuottajana vielä omistusoikeus tuotantovälineisiin, erityisesti maahan. Melko vapaana tuottajana hän ja hänenlaisensa ovat suorittaneet taistelua ruukinomistajaluokkaa vastaan voidakseen säilyttää hallussaan jonkinlaisen ylijäämän.

Kun Paavali Henrikinpoika oikeuden pöytäkirjan mukaan toivoi, että hän saisi asua häiriintymättä paikkaa, »jonka hän oli esi-isiensä jälkeen perinnöksi saanut ja halusi samalla tavalla luovuttaa jälkeen tuleville lapsilleen«, hän tarkoitti sukuoikeutta taloonsa.

Oikeudenkäynnissä Paavali Henrikinpoikaa vastaan tapaamme kaksi oikeuskäsitystä, jotka ovat keskenään ristiriidassa, regaalioikeuden, joka polveutuu roomalaisesta oikeudesta ja sukuoikeuden, joka sisältää vaikutteita Mooseksen laista.

Mooseksen laki sisältyi kymmenen käskyn muodossa kirkon opetukseen. Kirkon kinkerikuulustelu-, ehtoollisellakäyntija kasteluetteloista näkyy, että suomalaiset uudisasukkaat ovat yleensä hyväksyneet kirkollisen oikeuden. Kun kysymyksessä oli rikos kirkon normeja vastaan, esimerkiksi huorinteko, salavuoteus, väkisinmakuu, eläimeen sekaantuminen, varkaus. näpistely taikka murha ja muu väkivallanteko, suomalaistalollinen[Not] voi varsin hyvin syyttää siitä tai todistaa toista vastaa. Kokonaan toisin oli, kun asia koski regaalioikeutta (kruununoikeutta), esimerkiksi suurriistan pyyntiä, luvatonta kaskeamista tai hiilien tai halkojen myymistä vuorityö-alueen ulkopuolelle. Sellaisissa oikeusjutuissa suomalaistalonpoikia oli harvoin tai ei koskaan kantajina tai todistajina. Kaskeamiskiellon rikkominen oli vielä 1770-luvun alussa niin tavallista, että on täytynyt olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että suomalaistalolliset kaskesivat luvatta. Täytyy pitää mahdottomana, että he itse olisivat katsoneet regaalioikeiden loukkaamisia rikoksiksi. Tässä heitä tuki tietyllä tavalla kirkon parannuksentekokäytäntö. Varkaat ja näpistelijät tuomittiin kirkkorangaistukseen, mutta sitä ei koskaan tapahtunut esim. kaskeamisrikoksissa.

Miten on selitettävä, että suomalaistalolliset voivat täysin omaksua kirkon normijärjestelmän, joka periytyi Mooseksen laista, mutta eivät koskaan voineet hyväksyä regaalioikeutta? Eräs mahdollinen selitys on, että regaalioikeus, toisin kuin Mooseksen laki, oli luokkaoikeutta. Se esti häntä omistautumasta omalle elinkeinolleen kaskenpoltolle, se pakotti hänet tehtaan töihin ja lopuksi riisti häneltä hänen maansa.

Sen vuoksi suomalaistalollisten luokkataistelu tuli näkyviin siinä, että he rikkoivat regaalioikeutta vastaan aina tilaisuuden tullen. Joka kerta, kun he onnistuivat korjaamaan sadon kaskesta tulematta huomatuksi, se oli väliaikainen voitto, joka auttoi heitä pitämään ylijäämästä jotakin itsellään. Ehkä se on eräs selitys siihen, miksi Antti Henrikinpoika ei kuollessaan ollut rutiköyhä.

Suomalaistalolliset ovat työllään auttaneet luomaan edellytyksiä sille teollistumiselle, joka omasta puolestaan on edellytys nykypäivän hyvinvoinnille. Tätä he eivät kuitenkaan tehneet vapaaehtoisesti. He eivät osanneet katsoa teollisuuselinkeinoa hyväntekeväisyytenä. Kun silloiset teollisuusyrittäjät esitetään kansan hyväntekijöinä, se on voittajien historiankirjoitusta. Suomalaistalollisten myötävaikutus taloudellisen kasvun historiaan tapahtui pakosta ja vastustamalla heille vierasta oikeusjärjestystä. Paavali Henrikinpoika ei myynyt vapaaehtoisesti maataan Hälleforsin hopeatehtaalle voidakseen siten valmistaa jälkeläisilleen tyydytyksen tulla työmiehiksi suuryritykseen, joka siellä kehittyisi sata vuotta myöhemmin.

Käännös: MAUNO JOKIPII


[Nästa] [Oppåt] [Bakåt]
Nästa: Die Finnbauer in Mången Opp: Sammanfattningar på finska och Bakåt: Sammanfattningar på finska och

Denna text är hämtad ur Per Jonssons avhandling »Finntorparna i Mången«.
Copyright © 1989 Per Jonsson. .
Copyright © 1999 Erik Jonsson.
Fullkomlig överensstämmelse med den tryckta boken garanteras icke.
Kartor, fotografier och andra bilder i den tryckta boken ingår icke i denna utgåva på Världsväven.
Det är tillåtet att citera ur texten samt skriva ut densamma (vilket dock är olämpligt) i ett enda exemplar för eget, personligt, privat, ickekommersiellt bruk. Övrig exemplarframställning förbjudes.
Det är icke tillåtet att visa denna sida inom ram (s.k. frame) på annan WWW-sida.
Den, som önskar flera exemplar av denna text eller tillgång till kartor och bilder, hänvisas till den tryckta boken, ISBN 91 85454 25 7.

Fri Nov 5 05:54:35 CET 1999

Generaldepoten — Emil Tusens Kulturpalats.
Om goda kagor och torra kakor (»cookies«).

Innehåll:

Generaldepotens Fotografiska Anstalt.

Ryska Litteraturdepoten.

Emil Tusens Uppfostringsanstalt.

Generaldepotens Typografiska Anstalt.

Generaldepotens Förströelsedetalj.

Hävder och anor.

Generaldepotens Bibliografiska Anstalt.

Några skrifter, vilka kan nerladdas på en gång i en
enda fil vardera.  HTML-filerna lämpar sig vanligen bäst
för läsning på skärm, mens PDF-filerna merendels
lämpar sig bäst för utskrift.

Undantag ifrån detta utgör sådana texter, vilka
innehåller frakturstil men enbart i PDF-filen och
därför kan se bäst ut i denna även vid
läsning på skärm.


Litteraturförteckning

Om goda kagor och torra kakor (»cookies«).